Vavat luokille – CCS, CCF ja HLU (Erä-lehti 4/2006)
Jokainen vapa-heittäjä-yhdistelmä toimii parhaiten tietyn painoisella siimalla ja valmistajat luokittavat vapansa sen mukaan, miten ja missä olosuhteissa ne arvelevat vapaa pääasiassa käytettävän.
Katso tekstiin liittyvä taulukko erilaisista mittauksista täältä
Mittauksista löytyy myös diagrammi täältä
Siimojen AFTM-standardin tapaista luokittelua ei vavoille ole virallisesti olemassa, mutta William Hannemanin Rodmakers-lehdessä 2003 esittelemä CCS-mittaustapa on pyrkimys luoda vavoille vastaava luokitus.
CCS eli Common Cents Systems on herättänyt vilkkaan keskustelun. On pohdittu ja epäiltykin sen soveltuvuutta vapaviidakossa, joka vilisee erilaisia materiaaleja, pituuksia, massajakaumia, toimintoja jne.
CCS-mittaus tapahtuu kiinnittämällä vapa kädensijan kohdalta vaakasuoraan niin, että tyvipään ensimmäiset 30 senttimetriä eivät pääse taipumaan. Kädensijan kiinnityskorkeuden määrittämästä vaakatasosta mitataan suoraan alas matka, joka on 1/3 vavan pituudesta.
Tämän jälkeen vavan kärkirenkaaseen ladotaan painoa niin paljon, että kärki taipuu äsken mitatun matkan verran alaspäin. Taivuttamiseen tarvittu paino kertoo vavan taivutusjäykkyyden ERN-asteikolla (Effective Rod Number). Kärkikulma kielii puolestaan vavan toiminnasta – kärkitoimisen vavan kärki osoittaa jyrkemmin alaspäin kuin kokotoimisen.
ERN-luku kertoo sen AFTM-siimaluokan, jolla vapa toimii keskivertoheittäjällä parhaiten. ERN-asteikko sisältää AFTM-asteikosta poiketen myös desimaaleja, joten ainakin periaatteessa se on täsmällisempi. Kuka tahansa voi tietysti punnita siimansa ensimmäiset 30 jalkaa, WF-siiman paino-osan tai ylipäätään sen osuuden siimasta, jota tapaa pitää ilmassa heiton aikana ja saada näin selville myös siiman tarkemman painoluokan.
Hanneman on todennut menetelmän olevan erityisen käyttökelpoinen silloin, kun halutaan vertailla joukkoa materiaaleiltaan, pituuksiltaan ja muilta ominaisuuksiltaan toisiaan muistuttavia vapoja. Kuten tässä testissämme.
CCS-mittauksemme kertoivat, että vapoihin präntätty luokitus on monesti korkeintaan suuntaa antava tai ei viittaa ainakaan siimojen AFTM-painoihin. Joissakin tapauksissa näytti siltä, että saman valmistajan vapojen ja siimojen luokitukset olisivat kuitenkin keskenään vertailukelpoisia. Tämän johtopäätöksen teimme punnitsemalla testaajien omia erilaisia siimoja, mutta väitteen todistaminen edellyttäisi laajempaa siimojen mittaus- ja punnitustestiä.
CCS-tulokset on esitetty oheisessa taulukossa, johon ERN-luokan lisäksi on merkitty myös AFTM-luokitus. Mittausarvojen perusteella on laskettu vapakohtaisesti optimaalinen siimapaino, joka tarkoittaa heitettäessä ulkona pidettävän siiman painoa.
Paino ei ole sama kuin siimaluokka, vaan riippuu siimatyypistä ja siitä, kuinka paljon heittäjällä on tapana pitää siimaa ulkona ennen ampumista. Samalla se antaa osviittaa siitä, minkä painoinen customsiiman ampumapään tulisi olla.
Nyt testattiin vain yksi kappale kutakin vapaa. Huhut kertovat, että saman merkin ja mallin sisälläkin voi olla vaihtelua.
Useimmiten mittaustulos oli sama riippumatta siitä, olivatko vaparenkaat mittaushetkellä aihion ylä- vaiko alapuolella. Vapoja rakennelleet tietävät, että aihiot eivät aina ole symmetrisiä, jolloin niistä on löydettävissä ns. selkäranka. Vaparenkaat asetellaan sitten sen mukaisesti. Renkaat puolestaan muuttavat vavan symmetriaa ja voivat ainakin teoriassa kumota aihion epäsymmetrisyyden.
Olivat syyt ja seuraukset mitä tahansa, oli muutamista vavoista mitattavissa merkittäviä eroja voimakkuudessa eri suuntiin taivutettaessa. Teoriassa epäsymmetria olisi edullisinta silloin, kun vavassa on enemmän voimaa renkaiden ollessa alaspäin, eli kun upoksissa olevaa siimaa kiskotaan vedestä takaheittoon.
Tämä toteutuukin useimmissa epäsymmetrisissä vavoissa (G.Loomis Crosscurrent, Guideline LPXe RS 9’ #8 ja LPXe 9’6", Loop Blue Line, Rozemeijer, Scierrat, TFO T ja TX, Winston), mutta löytyypä joukosta poikkeus päinvastaiseenkin suuntaan (T&T).
On tietysti mahdollista, että vapojen selkäranka oli jossain muussa suunnassa kuin nyt mitatuissa, mutta sellaisia piirteitä emme testin puitteissa ryhtyneet etsimään.
CCF
Hannemanin CCS-testin rinnalle kehittämällä CCF-testillä (Common Cents Frequency) mitataan vavan oikenemisnopeutta ja pyritään antamaan numeroarvo sille, kuinka nopeasti vapa kykenee palautumaan taipumastaan esim. takaheiton kääntyessä etuheitoksi.
Kärkirenkaaseen kiinnitetään tiukasti punnus, jonka paino riippuu vavan ERN-arvosta. Kärkeä taivutetaan ja vapauttamisen jälkeen mitataan sekuntikellolla kärjen heilahdustaajuutta.
Tietyn laskentakaavan jälkeen saadaan vavalle CCF-arvo, joka sinällään on pelkkä numero, mutta joka ryhmän muiden vapojen arvoihin verrattuna kertoo osansa vavan käyttäytymisestä ja ”tuntumasta” heitettäessä.
Oleellista on luokan mukainen paino, sillä kalastustilanteessakin vavan on oiettava siimoineen. Mitä suurempi CCF-luku, sitä jämäkämmältä ja räväkämmältä vapa tuntuu heitettäessä. Korkean CCF-arvon vapoja luonnehditaan joskus myös nopeaiskuisiksi.
Nopea palautuvuus vaatii nopeamman heittorytmin. Tyypillisesti hitaasti palautuvia ovat mm. monet lasikuituvavat, sen sijaan nykyhiilikuituvavat palautuvat useimmiten nopeasti.
Pelkkä palautuvuusnopeuskaan ei kerro kaikkea. Taulukon kuvauksia kannattaa verrata muihin mittaustuloksiin, ml. vavan pituuteen.
Tuloksissa oli varsin vähän vaihtelua, mutta erot olivat ainakin ääripäiden välillä niin selviä, että ne huomasi heittotuntumassa.
Esimerkiksi kärkitoimisella ja nopeasti palautuvalla Scierran Bluewaterilla on mukavaa heittää tiukkoja siimapohjukoita tuuleen, mutta mikäli heittäjä on väsynyt tai päivä sattuu muuten olemaan huono, on vaikeuksia tiedossa. Guideline LeCiellä heittäminen on puolestaan heikossa tuulessa silkka nautinto, mutta vihurit hajottavat sen hitaan heittorytmin siimapohjukan.
Hela Linan Ut
Ahvenanmaalainen urheilukalastuksen monitoimimies Ingmar ”Pingo” Eriksson on tottunut kalastamaan meritaimenia perholla tuulisissakin olosuhteissa. Tästä johtuen hänen heittotekniikkansa saa keskivertokalamiehen haukkomaan henkeään.
Pingon heittotaitoa hyväksi käyttäen kehitimme paperinmakuisten CCS- ja CCF-mittausten rinnalle heittotestin, jota kutsumme tässä HLU-kokeeksi (Hela Linan Ut). Annoimme Pingon tehtäväksi heittää kullakin vavalla sopivan painoista siimaa niin pitkälle kuin mahdollista.
Ennen siiman ampumista sallittiin vain yksi takaheitto, sillä Pingon mukaan siten saa parhaiten esille vavoista johtuvat erot.
HLU-arvo määräytyi sen mukaan, kuinka paljon 33-metrisestä Visionin siimasta jäi heiton jälkeen kelalle (–) tai vaihtoehtoisesti kuinka paljon pohjasiimaa kelalta purkautui (+) varsinaisen juoksusiiman lisäksi. Tuloksesta voi päätellä, kuinka kauas heittäjästä vaikkapa kolmimetrisen perukkeen päähän sidottu perho Pingon taidoilla laskeutuu.
Koe suoritettiin CCS-mittauksin määritetyllä siimaluokalla. Poikkeuksen säännöstä muodostavat 6-luokkaisiksi mitatut Winston ja Guideline LeCie, jotka heitettiin kevyimmällä käytettävissä olleella siimaluokalla (7).
Vain yhden vavan suhteen Pingo arveli, että tulos saattaisi olla parempi luokkaa raskaammalla siimalla (Guideline LPXe 9’6"), mutta tuolloinkin tulos parani siimanvaihdolla vain metrillä. Koe siis sekä selvitti vapojen todellista heittopotentiaalia että osoitti CCS-mittauksen tulosten luotettavuuden testivaparyhmässä.
HLU-testi suoritettiin nurmikolla ja lähes tyynessä, jotta olosuhteet olivat vertailukelpoiset. Vavoilla heitettiin ilman peruketta ja perhoa, vaikka Pingon mukaan tulokset olisivat parantuneet perukkeen ja perhon rauhoittaessa siiman liikkeitä.
Tämäkään testi ei kerro vavoista kaikkea, sillä tuloksiin vaikuttivat Pingon tottumukset ja tekniikan hioutuminen tietynlaisille vavoille.
Melkeinpä merkittävin tulos oli, että millä tahansa vavalla pystyy paiskaamaan riittävän pitkiä siivuja, kun kahvassa on asiansa osaava heittäjä. Mikäli testi olisi tehty tuulessa ja varsinkin vastatuuleen, olisi pisimmät heitot luultavasti kirjattu vavoille, joilla heitettiin raskainta, 9-luokkaista siimaa. Tuulessa ei tasapuolinen testi kuitenkaan onnistu.
Vastaavasti raskaan pään vavat olisivat pärjänneet silloinkin paremmin, jos siiman päähän olisi solmittu raskas haukiperho. Läheskään aina ei kuitenkaan kalasteta isoilla perhoilla tai vaikeissa olosuhteissa, joten oli lohdullista huomata, että ulottuvuus voi kevyilläkin välineillä olla vähintäänkin riittävä.
Pingo tunnisti jokaisen pitkäheittoisen vavan jo ensimmäisillä koeheilautuksilla siiman kanssa. Samalla tavoin erottuivat poikkeuksellisen tasapainoiset ja vastaavasti nokkapainoiset muusta porukasta. Tasapainokohta ei kuitenkaan vaikuttanut heittopituuteen, mutta kylläkin heittotuntumaan ja miellyttävyyteen.
Kokenut heittäjä pystyy tekemään varsin luotettavia johtopäätöksiä vavasta vaikkapa perinteisellä hetkuttelutestillä kaupassa.
Ensikertalainen tai harrastaja, joka on heittänyt vain tietyllä vavalla tai tietyntyyppisillä vavoilla, on tuossa tilanteessa auttamatta myyjän armoilla, vaikka koettaakin mutista yhtä ja toista epäselvää.
Timo Kilpeläinen